Tieto, tieteellisenä vai tavallisena?

Vol. 2

 

Tiede ei ole kaiken tiedon summa. Tiede on tapa tuottaa tietoa.

Tiede ja sen tekeminen eroaa huolettomasta arvailusta piin kovan seulan vuoksi, silti arkisetkin asiat voidaan leikkisästi laskea tieteen piiriin. Mikä viikonpäivä on kyseessä, tai montako pakkasastetta ulkona olevia kiusaa? Ovat kysymyksiä, joita arjessa pyörittelemme. Kun me liikumme ulkona, me teemme jatkuvasti havaintoja, huomaamme meitä lähestyviä objekteja, jotka ilmenevät meille (muistista palautuksen jälkeen) autoina tai polkupyörinä vihaisine kuljettajineen.

Tällöin teemme kuin eksentrinen fyysikko tutkimusta, siitä mitä kaikkea ja millä nopeudella ympärillämme liikkuu. Kalliiden mittalaitteiden sijasta teemme mittauksemme aistitiedon varassa, mutta yhtä kaikki, tutkimusta ja ympäristön havainnointia kaikki tyynni. Filosofisessa merkityksessä tieteellisen tiedon ja arkisen tiedon kesken ei ole eroavaisuutta. Ero on vain tavassa tuottaa ja tulkita sitä.

Tiede ei myöskään ole totuus. Tiede sanana tuo väitteille auktoriteettia, varsinkin kun oma mielipide verhoillaan hatarasti muistin varassa roikkuvan tutkimuksen taakse. Tällöin tieteen nimissä julistetaan totuutta tai vastaavasti totuudettomuutta kuin epäpyhää jumalaa. Kuvitelma siitä, että tiede todistaa asioita joko oikeaksi tai vääräksi on harhainen, eikä fasistijohtajan tavoin esitelmöivä tiedä, millainen on tieteen todistelemisen tarve. Arkikielessä voimme helposti hyväksyä väitteen: tiede on todistanut painovoiman olemassaolon. Harva jaksaa änkätä väitettä vastaan, sillä niin ilmeisesti tunnemme väitteen todenperäisyyden, eteenkin aamuisin, kun velvoitteet meitä kutsuvat.

Mitään todistelemisen tarvetta tieteellä ei kuitenkaan ole. Tieteen ei tarvitse erikseen todistella, että painovoima on olemassa. Ikään kuin alkujaan olisikin väitetty, ettei painovoimaa ole, johon tiede on lapsen tomeruudella hakenut todistusvoimansa. Tieteen ei myöskään tarvitse todistella ilmiöiden olemattomuutta. On huomattu, että on olemassa ilmiö, jota on ruvettu kutsumaan painovoimaksi tai gravitaatioksi. Pallojen pudottelun ja mittatikkujen venyttelyjen aikana sen käyttäytymisessä on huomattu lainalaisuuksia ja mittalaitteiden kehittyessä on huomattu, että toisenlaisissa olosuhteissa painovoiman käyttäytyminen on perin erilaista kuin mihin me ihmiset olemme omassa havainnointiresoluutiossamme tottuneet.

Tästä voisimme hätääntyä ja päätellä, ettei tiede koskaan pystykään todistamaan lopullista totuutta. Eikä tiede siihen pyrikään, sillä edes viimeisintä tutkimustakaan ei uskalleta julistaa lopullisena totuutena, koska mittalaitteiden epätarkkuus ja tutkijoiden jatkuva epäily jättää tietä tarkemmille kuvauksille. Tämä on se vaivalloinen ja kompuroiva tapa, jolla tiede astelee hoippuvia humalaisen askeliaan arvaukselta toiselle. Mutta tällä tavalla etenevä tiede on mahdollistanut lentelevät satelliitit, särkylääkkeet ja pakastepizzan.

Ohitamme filosofiparan tarkkaan pohditut tarkennukset tieteen todistusvoimasta tai sen tarpeesta. Tieteen auktoriteettiin vannotaan, vaikka tutkimuksen taustalla olisi viiden pennin pseudotutkimus, haistapaskaharjoittelijoineen. Tai tiedettä vastaan hyökätään kuin vihollista. Tieteellinen nokkeluus herraskaisine väitöstilaisuuksineen tai sen korkealentoisuus, vieraannuttaa ”tavallisen” ihmisen arkiajattelun vastakkainasetteluun. Lopputulema on tiede vastaan käytäntö. Kirveellä halkaistu halko on käytäntöä, joka tiedemiesreppanalle on vierasta kuin seksi. Maailmantaloutta kuvaava funktio on haihattelua, jolla ei ole todellisuuden kanssa tekemistä. Moinen ajattelu on yleistä ja sen taustalla pilkottaa ennemminkin identiteetin sinnikäs pyrkimys pitää itseään hieman toista parempana kuin tieteen ja käytännön erillisyys.

Tiede on käytäntöä ja käytäntö on tiedettä. Nykyään jo arkipäiväistyneet keksinnöt ovat väitteen tukevin mannekiini. Ihmisen intohimoinen halu pitää omaa kokemusta maailman mittana, työntää tieteen tavalla tehtyjen tutkimusten tuloksia loitolle kuin kuntoilun aloittamista. Se on ymmärrettävää, sillä kokemuksemme on meille välitön ja sen tulokset heti nähtävillä. Ajatuksemme eivät koskaan kosketa vertaistemme ajattelua. Vain utukuvin voimme ymmärtää toista. Omaan minäämme voimme rakentaa palatsin, ja sen portit oikeassa olemisen riemulla koristaa. Tältä ylimielisyydeltä eivät ole turvassa viisaimmatkaan, sillä jopa jumalatkin olivat voimattomia tyhmyyden edessä.

Kuinka voimme silti luottaa tieteelliseen tietoon, jos se ei kerro totuutta, eikä edes siihen pyrikään ja lisäksi sitä ovat vielä työstämässä tyhmät vertaisemme? Vastaus on metodissa, jolla tieteen temppeleissä tietoa taotaan. Mikään ei ole tieteelle pyhää, eikä mikään ole sille vierasta. Kaiken saa ja pitääkin kyseenalaistaa. Falsifiointi eli vääräksi todentamien on tieteessä se kivinen röykkiö, jonka yli uteliaisuus ja tutkijoiden Nobel-unelmat tiedettä työntävät. Tutkijoiden henkilökohtaiset uskomukset alistetaan vertaisten arvioitaviksi, ja jos ne lipsahtavat ruhtinaan osaan tutkimustyön loppuraportissa, niillä todistellaan enää vain enkeliterapiassa. Pienemmästäkin virheestä niistetään tutkijan uskottavuus pois, jos tekojen summa ei kriteerien läpi seuloonnu. Kaikki ei mene läpi, vaikka mitä tahansa saa tarjota.

 

Tämänkin kirjoituksen lähteenä ovat kirjoittajan omat päähänpinttymät.

Eikä tämäkään kirjoitus ei ole tiedettä, vaikkakin yhä tietoa.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s