Väärä luku historiaa

Esihistoria, assyyrialaiset, antiikki, keskiaika, uusin aika, nykyaika, moderni aika, postmoderni aika ja post-postmoderni aika, olipahan se renessanssikin, barokki, rokokoo ja kustavilaisuus myös, kaikki nämä vallankumoukset vallankumouksineen.

Historiaa lukiessa minua sapettaa sen lyttääminen tiettyihin aikalokeroihin, ikään kuin uuden alku olisi ollut entisen loppu. Ja kuinka paikallista esimerkiksi keskiaika on ollut koko maapallon historiassa. Se on ollut katolisen kirkon ja feodaaliruhtinaiden vallankäytön näyttämö vain Euroopan mantereella. Austraalian aborginaalit eivät olleet kuulleetkaan Länsi-Frankian kuninkaasta Kaarle Yksinkertaisesta.

Historia on jatkumo.

On totta, että vallankumouksia on ollut ja ne ovat olleet merkittäviä, mutta vain alueellisesti. Jos käsittelemme vaikka renessanssin tuomaa muutosta, tarkastelemme silloin aikaa, joka näyttäytyi vain hyvin pienelle osalle eteläisen Euroopan kaupunkivaltioiden asukkaista. Renessanssia pidetään silti kuin yhtenä aikakautena. Teollinen vallankumous muutti maailman pysyvästi, mutta tuo vallankumous joutui taivaltamaan matkaansa sata vuotta vakuttaakseen maailman tehokkuudestaan.

On vaikea kuvitella, että 1600-luvun Suomessa kartanon herraansa pelkäävä talonpoika olisi lauantain iltana nautiskellut barokkitaiteen antimista. Antiikin filosofien abstrakti filosofointi oli jo kuin kadonnutta haihattelua vieruspitäjän iltanuotiolla. Suurelle osalle ihmisiä historian muutokset ovat olleet kaukaisia kuin laitakaupungin valot. Mutta kukapa näiden unohdettujen tarinat kertoisi?

Kun tarkastelemme historiaa, meille tulee vuosisokeus. WTC-iskuista on kulunut 17 vuotta, ja tuo tapahtuma tuntuu tänä päivänä kaukaiselta kuin Korvatunturi. Seitsemäntoista vuoden siirtymä antiikin aikana Platonista Aristoteleeseen on kuin kullin luikaus historian sivuilla. Puhumattakaan, kun ymmärrämme ihmislajin kehitykseen (homo erectuksesta homo sapiensiin) kuluneita vuosisatojatunhansia kuin ohikiitävänä tuulahduksena, historiaan kadonneena kuin eilispäivä.

Tämän päivän vitsaus on siinä, että jokainen voi jaaritella oman historian tulkintansa. (Minä teen sitä just nyt.) Aikajaksojen päättymistä kuin seuraavan alkamistakin voidaan selitellä aina parhain päin. Keskiaika päättyi yhden mukaan renessanssiin, toisen mukaan Martti Lutherin teeseihin, kolmas keksii Ameriikan löytymisen ja neljäs luonnontieteiden kehittymisen. Postmodernin ja post-postmodernin arpominen millekin viikonpäivälle on historian lokeroimisen irvikuva. Historiaa ei pidä lokeroida ajanjaksoihin, vaan luoda kuva kokonaisuudesta, jossa tietyillä alueilla oli tietynlaisia painotuksia.

Olisi mielenkiintoista nähdä usean vuosisadan päähän, millaista historiaa sen ajan tutkijat ajastamme kirjoittavat. Monennessako post-etuliitteessä tuona aikana ollaan jo menossa? Kuinka esimerkiksi ensimmäinen maailmansota ja toinen maailmansota nähdään? Vai onko välissä vierineet vuosisadat pehmentäneet tulkintaa 1900-luvun alkupuoliskosta yhdeksi suureksi sodaksi, jossa vain vähän hengähdettiin? Kuten me nyt tulkitsemme satavuotista sotaa, joka sekään ei ollut yhtä rintamavääntöä.

Kenties meidän maallikoiden kannattaa olla armollinen historian jaksoille ja siitä kertoville tulkinnoille. Kenties kannattaa unohtaa niin mennyt kuin tulevakin ja tunnustella, kuinka se surujen taakka hetkeksi helpottaisi. Sillä eihän ihminen opi historiasta. Kuulemma.

Jopa vähän helpotti….

 

unohdettu

Unohdetun kansan puolesta!

 

 

 

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s