Tietyöt ovat elvyttävän finanssipolitiikan klassinen ruumillistuma.
Julkinen talous on jo varhaisista sivilisaatioista lähtien vaikuttanut ihmisten elämään. Muinaiset ja antiikkiset valtakunnat rahoitettiin verovaroin ja viljakuormin. Kirkko on nyysinyt kymmenyksensä jo perustamisestaan lähtien ja kuningas on ollut tuon tuosta käsi ojossa aina jotain vailla.
Kuninkaitten hovista uuteen diiliin
Kuningastupien aikainen veron kerjuu ei ollut finanssipolitiikkaa, sillä kuninkailla ei ollut aikomustakaan järjestää tietyöhankkeita kansan työllistämiseksi tai tulonsiirtoja perhevapaiden pitämiseksi. Antiikissa ja keskiajalla vallitsi täystyöllisyys. Joutilaisuus oli filosofin hyve ja kurjuus rahvaan täyspäiväinen työ.
Finanssipolitiikka kehittyi 1900-luvun mittaan, kun kansalliset valtiot olivat saavuttaneet legitiimin aseman. Valtioihin kehittyi vahva toimeenpanovalta (hallitus), joka kykeni omalla budjetin käytöllään vaikuttamaan talouden rakenteeseen, kuten työttömyyteen, työllisyysasteeseen, hintatasoon ja julkisiin palveluihin. Näiden varhaisia muotoja olivat erilaiset hospitaalit tai sairainhoitolaitokset.
Finanssipolitiikan läpilyönti valtavirtataloustieteeksi tapahtui 1930-luvun laman ja sen selättämiseen tarkoitetun New Deal -ohjelman myötä. New Deal -ohjelma käynnisti lukuisia valtion rahoittamia hankkeita, joihin muodostuneisiin työpaikkoihin lama-ajan työttömiä työllistettiin. Finanssipolitiikan oppi-isä on englantilainen taloustieteilijä John Maynard Keynes.
Finanssipolitiikan lyhyt teoria
Finanssipolitiikka on julkisen vallan eli käytännössä valtion harjoittamaa talouspolitiikka. Suomessa kunnat tuottavat paljon julkisia palveluita (peruskoulu/lukio, terveydenhoito), mutta kuntien tehtävät ovat pitkälti lakiin kirjattuja – jotka säätää eduskunta. Lisäksi valtio tukee kuntia valtionosuuksilla, jotka ovat valtion budjettipolitiikan suoraa toimintaa. Joten yksinkertaisesti finanssipolitiikka on aina ja kaikkialla valtion harjoittamaa budjettipolitiikkaa.
Valtio määrää omalla budjetin käytöllä niitä reunaehtoja, kuinka paljon on valtion menot ja miten ne rahoitetaan. Valtion lisätessä menojaan puhutaan silloin ekspansiivisesta finanssipolitiikasta, tuttavallisesti elvyttävästä finanssipolitiikasta. Valtion supistaessa menojaan puhutaan silloin kontraktiivisesta finanssipolitiikasta, eli kiristävästä finanssipolitiikasta. Valtion menot koostuvat muun muassa sairaaloista, yliopistoista ja poliisista. Rahat valtio kaivelee näihin pääasiassa erilaisten verojen muodossa kuten arvolisä- ja pääomatulovero.
Finanssipolitiikkaa käytännössä
Lordi Keynes oivalsi, että lama-aikana tai laskusuhdanteessa valtion täytyy lisätä omia menojaan kansantalouden kokonaiskysynnän kasvattamiseksi. Taloudellisessa taantumassa (lama) yksityinen sektori (kotitaloudet/yritykset) eivät kuluta ja investoi samalla tavalla kuin talouden nousukautena. Tähän kansantalouden kokonaiskysyntään täytyi Keynesin mielestä saada potkua muualta.
Edellä esitetty New Deal -ohjelma on oppikirjan mukainen esimerkki elvyttävästä finanssipolitiikasta. Siinä valtio lisää omia menojaan – vaikka lainarahalla (nykyään vain lainarahalla) – jotta kansalaisille syntyisi lisää työpaikkoja, ja työpaikkojen myötä taloudessa tapahtuisi elpymista takaisin kasvu-uralle. Nykyään finanssipolitiikasta puhuttaessa tarkoitetaan lähes poikeuksetta juuri elvyttävää finanssipolitiikkaa.
Kiristävää finanssipolitiikkaa valtion tulisi harjoittaa noususuhdanteessa ja eteenkin silloin, kun on vaarana, että talous ns. ylikuumenee. Keynesin ajatuksena oli, että hyvinä aikoina valtio säästäisi pahan päivän varalle. Johtuen poliitikkojen tarpeesta lupailla enemmin kuin leikata, moinen haave jäi myös haaveeksi. Valtiot ovat velkaantuneet rajusti finanssipolitiikan keksimisestä lähtien.
Finanssipolitiikan kova kritiikki
Finanssipolitiikan ongelma on se, että se sopii niin mainiosti poliitikoille oman valta-asemansa pönkittämiseksi. Lupailemalla uusia palveluita poliitikon on helpompaa kalastella ääniä myös seuraavissa eduskuntavaaleissa. Mediaaniäänestäjä hyötyy joka tapauksessa julkisten menojen lisäämisestä, koska ne todennäköisesti helpottavat hänen elämäänsä. Nykyään länsimaiset valtiot ovat läpeensä velkaantuneita, eikä poliitikoilla ole selkärankaa ruveta karsimaan vuosikymmenten saatossa rakentuneita järjestelmiä. Aika näyttää, kuinka käy hyvinvointimme vuoksi kasvatettujen velkavuorten kanssa.
Globalisoituneessa maailmassa elvyttävä finanssipolitiikka ruokkii vain valtioiden lainoihin sijoittaneita. Mitä avoimempi talous, sitä enemmän maa käy ulkomaankauppaa (kuten Suomi) ja sitä todennäköisemmin panostukset finanssipolitiikkaan valuvat ulkomaille, vain kotimaisen korkotason noustessa. Valtio kamppailee maailman rahoitusmarkkinoilla samoista euroista ja dollareista kuin me muutkin. Mikäli lainan kysyntä rahoitusmarkkinoilla lisääntyy, nousee myös sen hinta – eli korko. Valtion rahoittaessa julkista alijäämäänsä velalla, nousee tällöin myös yrityksille ja kotitalouksille myönnettyjen lainojen korot. Pahimmillaan tämä korkotason noususta johtuva syrjäytysvaikutus voi tehdä kokonaan tyhjäksi panostukset finanssipolitiikkaan.
Aikansa lapsi
Lordi Keynesin talousoppi oli oman aikansa lapsi, se oli osiltaan virheellinen, sillä se oletti, että kokonaiskysyntää lisäämällä vain tuotetut määrät muuttuvat, mutta hinnat eivät. Ja että valtio olisi yhteiskunnasta irrallinen ilmiönsä, joka ei painisi samoilla rahoitusmarkkinoilla kuin me muut. Lisäksi se sopi hyvinvointivaltion ajatukseen ihastuneille poliitikoille kuin sukat.
Historia on opettanut, ettei yhdenkään maan talous ole lähtenyt kasvuun juuri finanssipolitiikan toimin vaan kansainvälisen kaupan kautta. Tähän on ensisijaisesti vaikuttanut rahapolitiikka, jonka turvin maan käyttämän valuutan ulkoista/suhteellista-arvoa peukaloimalla, on myös sen maan kilpailukyky maailman markkinoilla parantunut.
Huom! Finanssipolitiikkaa voidaan ymmärtää julkisten hyvinvointipalveluiden kautta, ja tällöin se saa sen arvon, mitä se ei enää taloudessa lunasta.
Lisätietoja:
Kirja – Kansantaloustiede – Jukka Pekkarinen & Pekka Sutela
Kirja – Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta – Björn Wahlroos
