Kirjoittamisesta

kirjoittaminenKynä ja vihkonen ovat yhä kirjoittamisen perusta – luovuus on käsityötä

Kirjoittaminen on minulle itseilmaisun tapa. En väitä olevani mikään erityisen oivaltava tai nokkela kirjoittamaan. Tekstin sisältökään ei usein vastaa alun mahtipontista tavoitetta. En koskaan putsannut ala-asteen kirjoituskilpailuissa palkintopöytää, enkä myöhemmässäkään elämänvaiheessa ole ollut palvottu kynäniekka tai ilosanoman julistaja. Silti pidän kirjoittamisesta. On osittain surullista, että kestää jo tovin aikuisikää, ennen kuin uskaltaa myöntää itselleen itseilmaisunsa tarpeen.

Kun on kotoisin Pohjanmaalta ja vieläpä perheestä, missä kirjahyllyn harvat kirjat olivat kuin koristeina, ei lukeminen tai kirjoittaminen koskaan pesiytynyt kehittyvään identiteettiini kuin olisin jälkikäteen toivonut. Ammattikoulun kautta päädyin vieläpä rakennusalalle, missä “äijäkulttuuri” on vallitseva kuin viidakon laki. Kirjoitusharrastus on tosimiesten seurassa neitimäistä pelleilyä; sivistymättömyys kun on miehisyyden ylevin muoto. Silti jokin kyti sisällä kuin odottaen vapautumistaan.

Aikuisuuden myötä olen karistellut äijämäisyyden lapsellista utua pois. Kirjoittamisesta on kehittynyt hiljakseen harrastus, jonka tuloksena olen kirjoittanut ensimmäisen kirjani ja sata blogitekstiä. Toinen kirja on jo tulilla, vaikka ei vielä kirjoitusvaiheessa. Blogikirjoittelua tulen jatkamaan vielä vuosien ajan, ja koko ajan yhä ammattimaisemmin. Niin infantiili en sentään ole, että rohkenisin kuvitella kirjoittamisesta syntyvän kokoaikainen työ. Sujuva harrastus riittää minulle.

Millainen kirjoittaja sitten olen? Koska en ole saanut perusopetusta (peruskoulu/aikuislukio… noh amis) häävimpää koulutusta kirjoittamiselleni, ovat työskentelymenetelmäni kehittyneet harrastuksen myötä. En tällä halua moittia perusopetusta, mutta on ymmärrettävää, ettei nyt edes lukiotason opiskelijoille opeteta ammattimaista tekstin tuottamista. Kirjoitustavastani ja tyylistäni löytyy luovuutta, säännöllisyyttä ja tietoa rakentavaa otetta. Enimmäkseen identifioin itseni blogikirjoittajaksi, jolloin edellä mainitut ovat blogitekstien taakse perusteltavissa.

Luovuus: Musiikki inspiroi, musiikki ohjaa ja musiikki auttaa tekstin tuottamisen taustalla. Toinen luovuutta ohjaava tekijä on päänsisäinen narraatio. Mikäli haluan saada tekstiä lentoon, yritän silloin saada pään sisällä majailevaa narraattoria  hereille. Näitä voivat olla esimerkiksi Kari Enqvistin tai Björn Wahlroosin kaltaisten henkilöiden tyylit puhua tai kirjoittaa. Henkilöt, joilla on ulosannissaan tiettyä särmää, mistä saa otetta oman tekstin taustalle. Tätä transformatiivisuutta ei pidä sekoittaa skitsofreniaan, en kuvittele olevani Björn Wahlroos, vaikka kuinka tahtoisin. Pankkitilini viheltää viimeistään pelin poikki.

Säännöllisyys: Jotta tekstissä saa pidettyä eloa, on tällöin säännöllisyys tärkeä kuin jumppatunti. Koululäksyjen, esseiden ja opinnäytetöiden kanssa painiessa säännöllisyyttä on huono paeta kuin poliisia. Blogitekstit ja niiden tuottamiseen kuviteltu kunnianhimo kerran tai kahdesti viikkoon syntyvästä tekstistä pitää säännöllisyyttä yllä ilman nutturatukkaisen opettajan vaatimuksiakin. Säännöllinen tekstin tuottaminen vaatii ymmärryksen kirjoitustensa epätäydellisyydestä. Pilkkua ei sovi jäädä nussimaan, vaan teksteistä on osattava päästää irti puuttellisina, mutta ei virheellisinä.

Tietoa rakentava: Blogitekstit ovat (enimmäkseen) sisällöltään kuin leppoisia käsiteanalyysejä. Jotta finanssipolitiikasta tai muista talous- saati yhteiskuntatieteiden käsitteistä saa vapaammin hengittävää tekstiä, niitä täytyy ensin valmistella kynän ja paperin voimin. Hyväksi havaitsemani tapa on että teksti koostuu viidestä eri osiosta: aloitus-, historia-, teoria-, käytäntö/kritiikki- ja viimeiseksi lopetusosa. Blogikirjoittelu on auttanut poistamaan ymmärtämättömyyttäni ja kirjoittamiseni köyhyyttä kuin Hurstin ruoka-apu. Tekstin jäsentely ymmärrettävään muotoon on toimivan sisällön ehto.

Kirjoittamisen suhteen vaatimaton tavoitteeni on kehittyä paremmaksi kirjoittajaksi. Uskon kuin luulenkin, että tekstiäni vaivaa yhä niska-hartiaseudun jumi. Välillä tekstin rentous häviää kuin syysiltaan. Näissä kohdin säikähdän lukijan pudonneen kuin vaijerilta. Mutta vankka usko volyymin kautta tapahtuvaan oppimiseen on vahva kuin Peppi Pitkätossu. Olihan Speden sketseistäkin suurin osa kuraa, silti harva jaksaa niitä huonoja kaivella, kun Rautakauppa-sketsi jaksaa naurattaa yhä yli 50 vuoden jälkeenkin. Mitä useammin heittää, sitä todennäköisemmin osuu kymppiin!

Kunhan muistaa sihdata.

 

Lisätietoja:

Linkki – Pixabayn kuvaan

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s