Kun Eurooppa ja sen yhteiskuntajärjestys mureni Natsi-Saksan sotaonnen mukana, kirjoitti Harvardin kirjaston kätköissä sodan kauhuja kaukana ollut sosiologi ja taloustieteilijä Joseph Schumpeter (1942) teoksensa Capitalism, Socialism and Democracy. Teoksessa Schumpeter väittää yhteiskuntajärjestyksen muuttuvan luovan tuhon mukana. Natsi-Saksan voittomarssia kirja ei kuitenkaan ennustanut, vaan Schumpeterin tähtäimissä oli kapitalistinen talous ja sen voittokulkua ennustanut profetia. Natsi-Saksan osakohtaloksi koitui kapitalistisen talouden ketteryys ja sen kyky allokoida resursseja tehokkaasti uusien innovaatioiden eduksi.

*

Solowin kasvumalli

*

Toisen maailmansodan jälkeen talouden kasvumalleista alettiin kiinnostumaan kuin alennusmyyntiämpäreistä. Yhdysvaltalainen taloustieteilijä Robert Solow (1956) esitti artikkelissaan A Contribution of the Theory of Economic Growth eksogeenisen talouskasvumallinsa, jossa talouskasvun tekijöinä olivat työvoima ja pääoma. Solowin kasvumalli voidaan kirjoittaa Cobb-Douglasin (1928) tuotantofunktiona muotoon:

Y = AKᵅL¹⁻ᵅ

Jossa kokonaistuotanto Y on kokonaistuottavuuden A:n ja pääoman K sekä työvoiman L tulo, jossa α kuvaa pääoman tuotantojoustoa ja 1-α työvoiman tuotantojoustoa. Koska pääoma kuin työvoimankin rajatuottavuus (0<α<1) on aleneva, niin tämän vuoksi pääoman tai työpanoksen kasvattaminen ei tuo samassa mitassa taloudellista kasvua ja aineellista hyvinvointia. Solow (1957) kehitti vuotta ilmestyneessä artikkelissaan malliaan ja täsmensi sitä residuaalilla, joka kuvasi kokonaistuottavuuden A kasvua teknologisen kehityksen ansiona.

Maailma eli sodanjälkeiset vuosikymmenet keynesiläisen puolisuunnitelmallisen talouden oloissa, jossa tuotantoa, työttömyyttä ja inflaatiota voitiin säädellä julkisen sektorin interventioiden kautta. 1970-luvun työttömyyden sekä inflaation pirullinen yhdistelmä vesitti keynesiläisyyden perää. Taloudelliselle kasvulle oli saatava syvempi selitys, mistä Solowin residuaali oli peräisin?

*

Schumpeterilainen kasvuteoria

*

Innovaatiolähtöiset kasvuteoriat ottivat tonttinsa 1980- ja 1990-lukujen aikana. Yhdysvaltalainen taloustieteilijä Paul Romer (1986) toi artikkelissaan Increasing Returns and Long-Run Growth ensimmäisen endogeenisen kasvumallin, jossa innovaatiot olivat talouskasvun syy ja seuraus. Artikkelissaan Romer toi endogeenisen kasvun esille ja korosti tietoa sekä inhimillistä pääomaa kasvun ja innovaatioiden ajurina. Romer kuvaa (1990) artikkelissa malliaan horisontaalisena kasvumallina, jossa innovaatioiden määrä selittää taloudellisen kasvun. Romerin mallin heikkous oli sen hampaattomuudessa selittää taloudessa tapahtuva laadullinen parannus – Romer oli kuin romujensa sekaan unohtunut maajussi.

Vuonna 1992 kaikki muuttui. Viisi vuosikymmentä hukassa olleet Schumpeterin ajatukset löysivät itsensä viimeinen formaaliin matemaattiseen muotoon. Ranskalainen Philippe Aghion ja yhdysvaltalainen Peter Howitt (1992) julkaisivat artikkelissaan A Model of Growth Through Creative Destruction alkujaan Schumpeterin innovaatioteorian, joka selitti innovaatioiden laadullisen parannuksen. Aghion-Howitt-malli eli schumpeterilainen kasvumalli voidaan kirjoittaa muotoon:

Y = Axᵅ

Jossa kokonaistuotanto Y on teknologian tason ja välituotteiden x:n tulo, jossa α on välituotteiden tuotantojousto (0<α<1). Schumpeterilainen kasvumalli kuvaa, kuinka kokonaistuotanto on välituotteiden laadullisen parannuksen kautta tapahtuvaa kokonaistuottavuuden kasvua. Lisäksi Aghion-Howitt-malli antaa taloudellisen kasvulle kolme ehtoa.

1. Talouskasvu tapahtuu innovaatioiden ansiosta.
2. Innovaatiot ovat seurausta yrittäjien monopolivoittojen tavoittelusta.
3. Uudet innovaatiot syrjäyttävät markkinoilta vanhat innovaatiot.

Schumpeterilainen kasvumalli ottaa Romerin mallia paremmin huomioon innovaatioiden laadullisen parannuksen, joka on seurausta markkinoilla tapahtuvasta yritysten välisestä innovaatiokilpailusta. Innovaatioista saatavat monopolivoitot luovat yrityksille kannustimia pyrkiä kohti innovaatiokehityksessään kohti parempaa laatua. Ajan myötä tämä näkyy kuluttajien mahdollisuutena hankkia parempia tavaroita sekä nauttia paremmasta palvelusta. Näin ollen innovaatioiden syrjäytysvaikutusta kuvaava luova tuho aiheuttaa taloudellista kasvua ja kehitystä.

*

Luova tuho

*

Schumpeter itse näki yrittäjien messiaanisena tehtävänä tuottaa innovaatioita, joiden kautta yrittäjät kilvoittelevat markkinoiden herruudesta. Näin myös schumpeterilaisen kasvuteoria keskiössä on yritysten kyky ja kannusteet tuottaa innovaatioita. Tämä ei kuitenkaan tapahdu yhteiskunnan tyhjiössä. Instituutiot jotka turvaavat yrittäjien liiketoimintamahdollisuudet ovat elintärkeitä innovaatiotoiminnan mahdollistajina. Omistusoikeus, elinkeinovapaus ja sopimusoikeuden pitäminen ovat esimerkkejä yhteiskunnan valppaudesta mahdollistaa yritys- ja myös innovaatiotoiminta.

Luova tuho ei kuitenkaan luo pelkkiä voittajia. Kilpailussa tuhoutuvat yritykset päätyvät konkurssin kautta tuhoon, jonka mukana menevät työntekijät kuin pääoma. Yhteiskunnan turvaverkot kuten toimivat työmarkkinat, kannustava sosiaaliturva ja uudelleenkoulutusmahdollisuus ovat yhteiskunnan instrumentteja, joilla voidaan pehmentää luovan tuhon kourissa kärsineiden inhimillistä tuskaa sekä uudelleentyöllistymistä. Kansantalouden kirjanpidossa luova tuho näkyy tuotantopanosten uudelleenkohdentumisena, jossa työn perässä nauravasuisesti matkustava työmies on sen iloinen ilmentymä.

*

Innovaatiolähtöinen kasvuparadigma

*

Innovaatiolähtöisten kasvuteorioiden aikakausi alkoi Rommerin kasvumallin myötä. Nykyinen paradigma nojaa Aghion-Howitt:n mallin muotoilemana schumpeterilaisena kasvuteoriana, jossa taloudellinen kehitys käy markkinoilla kilvoittelevien yrittäjien innovaatioahertamisen kautta. Yrittäjien perimäisenä motiivina on innovaatioista saatavat monopolivoitot.

Kapitalistinen talous on voittanut Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton kaltaiset totalitaristiset hallinnot, jotka eivät kunnioittaneet yksilöstä lähtevää kekseliäisyyttä. Nykyongelmien kesyttäjiksi kekseliäille yksilöille on luotava kestävien monopolivoittojen mahdollisuus.

*

Lähteet

Aghion, P., & Howitt, P. (1992). A model of growth through creative destruction.

Cobb, C. W., & Douglas, P. H. (1928). A theory of production. The American economic review, 18(1), 139-165.

Romer, P. M. (1986). Increasing returns and long-run growth. Journal of political economy, 94(5), 1002-1037.

Romer, P. M. (1990). Endogenous technological change. Journal of political Economy, 98(5, Part 2), S71-S102.

Schumpeter, J. A. (1942). Capitalism, socialism and democracy. London.

Solow, R. M. (1956). A contribution to the theory of economic growth. The quarterly journal of economics, 70(1), 65-94.

Solow, R. M. (1957). Technical change and the aggregate production function. The review of Economics and Statistics, 39(3), 312-320.

*

Kiitos!

*