Julkinen sektori on ihmisten kollektiivinen yhteenliittymä. Tyypillisemmin julkisella sektorilla tarkoitetaan valtiota, jota kuvaavat ensimmäiset teoretisoinnit yltävät Platonin Valtion dialogeihin ja Aristoteleen teokseen Politiikka. Kolonialismin alkaessa valtioinstituutio saavutti suuremman vallan. Uudella ajalla valtion teoretisoinnit saivat utilitaristisia piirteitä Thomas Hobbesin Leviathanin ja John Locken Kaksi tutkielmaa hallitusvallasta teosten myötä.

Hobbesin ja Locken sopimusteoreettiset mallit saivat valistusfilosofien kynästä niiden sosiaalista konstruktiota kuvaavat piirteet. Valtio oli syntynyt ihmisten yhteistyön myötä, ja yhteisten resurssien jakoa oli harjoitettu yhteisöjen nokkamiehen johdolla. Inklusiivisten poliittisten ja taloudellisten instituutioiden kahlittua Leviathaninsa syntyivät demokraattiset valtiot, joiden julkistaloudelliset resurssit allokoidaan loppuviimein enemmistö päätöksen turvin. Mikä olisi siis hyvä tapa järjestää yhteiset resurssit?

*

Pareto-tehokkuus ja Lindahl-periaate

*

Utilitarismi on moraalifilosofinen suuntaus, jossa tarkastellaan tekojen moraalista lujuutta niiden synnyttämien hyötyjen kautta. Suurin hyöty mahdollisimman monelle on iskulause, joka laittaa utilitaristin suupielet vehnäiselle. Utilitaristinen moraalifilosofia sopii yksiin demokraattisten ihanteiden ja yhtäläisen ihmisarvon kanssa. Jokaisen hyödyt ovat niiden kokemusten mittayksikössä yhtäläiset. Näin julkisen päätöksenteon kannalta kansalaisten hyödyt tulevat yhteismitallisiksi. Resurssien allokaation kannalta yksilöiden väliset kvalitatiiviset preferenssierot tasoittuvat nuijan kopautuksen tieltä.

Pareto-tehokkuus on nimetty italialaisen taloustieteilijän Vilfredo Pareton (Pareto, 1909) mukaan. Se on taloutta kuvaava malli, jossa tarkastellaan tulojen sekä kulutusmahdollisuuksien tuottaman hyvinvoinnin suhdetta. Pareto-tehokkuus ottaa lähtökohdakseen kuvitteellisen yksilön, joka preferenssinsä tuntien tietää omien kulutusmahdollisuuksien tuottaman maksimaalisen hyödyn. Kun ihmisrehvohka laitetaan yksilöiden summana maailman markkinoille, on kokonaisuuden kannalta Pareto-tehokkaassa tilanteessa kenenkään hyötyä ei voi parantaa heikentämättä toisen hyötyä.

Pareto-tehokkuus tuo näin ollen vaihtoehtoiskustannuksen utilitaristisesti perusteltuna hyvinvoinnin maksiimina. Hypoteettisten yksilöiden jouhevana joukkona Pareto-tehokkuus toimii vain teoreettisen ihanteen mannekiinina. Julkisen talouden kannalta homma mutkistuu, koska verojen aiheuttama tulojen menetys heikentää jokaisen kuviteltavissa olevan Pareto-tehokkaan yksilön kulutusmahdollisuuksia ja näin myös kaventaa heidän kokemaansa hyvinvointia. Yksilö ei voi julkisten resurssien kohdalla tarkkaan valita käyttäytymistään niin, että kannettujen verojen tuottama hyvinvointitappio tulisi katetuksi juuri hänen toivomallaan tavalla.

Ruotsalainen taloustieteilijä Erik Lindahl (Lindahl, 1919) kehitti menetelmän, jonka tarkoitus oli pyrkiä vastaamaan verotuksen aiheuttamaan mielipahaan. Lindahl-periaate kuvaa tilannetta, jossa kansalaisten veronmaksuhalukkuus asettuisi julkishyödykkeen kysynnän ja tarjonnan kanssa samaan suhteeseen. Lindahl-tasapaino saavutetaan, kun kansalaisten verotasapaino osuu julkishyödykkeen kysyntä- ja tarjontatasapainon kanssa samaan kohtaan. Lindahl-periaate asettaa julkishyödykkeelle Pareto-tehokkaan tasapainon sillä ehdolla, että julkishyödykkeen tuottamisen kannalta olennainen informaatio välittyy veronmaksajien preferenssiherkkyyden vaatimalla tavalla.

*

Mediaaniäänestäjän käyttäytyminen

*

“On oma nahka lähinnä, ja lämpö tärkeä.” On totta, että ihmiset ymmärtävät omat tarpeensa paremmin kuin muiden. Myös oman äänestyskäyttäytymisen takana olevat syyt äänestäjä itse tuntee tarkemmin kuin ihmisten tuntoja tiiraileva politiikkatoimittaja. Mediaaniäänestäjä on äänestäjä, joka asetetaan äänioikeutettujen rivin keskimmäiseksi kaikkien äänestäjien tienestien suhteen (Meltzer & Richard, 1981). Mediaaniäänestäjä on aina keskituloisen vasemmalla puolella tulonsaajien janalla, sillä yhtäläinen äänioikeus on myös tulonsiirtojen varassa elävillä, kuten eläkeläisillä tai työttömillä. Näin mediaaniäänestäjällä on kannusteet äänestää henkilöitä, jotka lupaavat julkisia menoja enemmän kuin on hänen oma veromaksukykynsä.

Mediaaniäänestäjän käyttäytyminen olettaa toki, että tulonjaon vasempi puoli äänestää itsekkäästi omien veromaksu- ja julkishyödykkeiden suhteen Pareto-tehokkaasti. Mediaaniäänestäjän muisti nähdään myös yhtä lyhyenä kuin poliitikon lupaukset. Realismi katoaa kuin äänestyslippunen amerikkalaisessa ääntenlaskussa, koska vaaleihin liittyvää haukkovahenkistä populismia tai toivorikkaita sloganeita ei mediaaniäänestäjän äänestyskäyttäytymisessä huomioida. Niin kauan kuin Pareto-tehokkuus sinnittelee realismin rumputulessa, on yhdentekevää kuinka paukkuvarakettiset ovat vaalilupaukset ja niiden loiste. Mediaaniäänestäjä on itsekäs kuin viisivuotiaan tasolle taantunut Trump.

Mediaaniäänestäjän Pareto-tehokkuuden kaipuu ei ole ainoa syyllinen julkisten menojen vaalikaudesta toiseen jatkuvaan kasvuun. Baumolin tauti (Baumol, 1967) ja Wagnerin laki (Wagner, 1958) ovat talouden mekanistiset selitykset julkisen talouden kasvupaineille. Myös vallalla oleva poliittinen paradigma sävyttää julkishallinnon linssejä, joilla se tarkastelee kansalaisten tarpeita. Julkisen hallinnon päätösten osuvuus näyttää olevan kääntäen verrannollinen etäisyyden neliöön. Päätösten takana oleva tilastollinen karkeistus nyökkää utilitarismin ja yhtäläisen ihmisarvon suuntaan, mutta unohtaa kansalaisten tarpeiden typologian. Lapsen elinvuodet ovat vanhusta tärkeämmät.

Lisäksi julkisen hallinnon osastot ja niiden virkahenkilöt voivat oman uran ja aseman vuoksi lisätä julkisia menoja. Tämän hetken puolustusmenojen kasvu on perusteltua myös sitä ajavien virkojen vuoksi. Erilaisten eturyhmien marginaaliset parannukset voivat peittyä hyväntekeväisyyden kaltaiseen hyväksymiseen, vaikka niiden maksumiehiksi tuomitaan niiden kasvujen menosta vähiten hyötyvät ja usein korkeimpia marginaaliveroja nauttivat henkilöt. Myös korruptio ja hyvä veli -verkostot näyttävät rumaa naamaansa julkisen talouden kasvupaineiden parrasvaloissa. Pareto-tehokkuus voi de facto olla oman rosvouden riemuvoiton juhlintaa.

*

Hobbesin Leviathan on kansalaisten hyvinvointipaineissa kuin itsensä kasvuun ahminut lyllerö. Mediaaniäänestäjän Pareto-tehokas äänestyspäätös kumartaa mieluummin suurempien julkisten menojen suuntaan kuin hänen oma veromaksukykynsä on. Näin demokraattisen valtion julkistaloudellinen Pareto-optimi katoaa mediaaniäänestäjän Robin Hood -ihanteen mukana. Ajan poliittinen paradigma voi myös rakentaa virkahenkilöhallinnon, joka on valtaansa hullaantunut kuin Klonkku sormukseen. Kansakunnan preferenssien tilastollinen karkeistus yhdenmukaistaa kansalaisten tarpeita, mutta jättää tilastojen tulkinnalle populismin mentävän aukon.

*

Lähteet

Baumol, W. J. (1967). Macroeconomics of unbalanced growth: the anatomy of urban crisis. The American economic review, 57(3), 415-426.

Lindahl, E. (1919). Die Gerechtigkeit der Besteuerung: Eine Analyse der Steuerprinzipien auf Grundlage der Grenznutzentheorie. Hakan Ohlssons Buchdruckerei.

Meltzer, A. H., & Richard, S. F. (1981). A rational theory of the size of government. Journal of political Economy, 89(5), 914-927.

Pareto, Vilfredo. Manual of Political Economy . Vol. 38. Giard & Brière, 1909.

Wagner, A. (1958). Three extracts on public finance. In Classics in the theory of public finance (pp. 1-15). London: Palgrave Macmillan UK.

Kuva ChatGPT 5.6.

*

Kiitos!